OAW:n jäähyväisluento vuodelta 1991 taas ajankohtainen!

Nyt syksyllä 2013 opetusministeri Kiuru haluaa vaikeuttaa opiskelualan vaihtamista. Asiasta on käytä julkista keskustelua ennenkin. Vuonna 1991 eläkkeelle lähtevällä OAW:lla oli jäähyväisluennollaan asiasta painavaa sanottavaa, joka on osin ajankohtaista tänäänkin.

Osmo A. Wiio:

Ranskalaisessa pikkukaupungissa 1800-luvun alkupuoliskolla Napoleonin sotaveteraani ja kankuri yritti kouluttaa poikaansa paremmilla päiville. Poika ei erityisemmin menestynyt koulussa, sillä hän oli kiinnostunut vain taiteesta ja haaveili taidemaalarin urasta. Keskinkertaisin todistuksin poika läpäisi koulun ja pääsi yliopistoon taidetta lukemaan. Louis Pasteuristä ei lääketieteen onneksi tullut taidemaalaria, on mahdotonta sanoa kuinka monen miljoonan ihmisen ja eläimen hengen hän tuli pelastaneeksi. Suomalaiseen yliopistoon tämä keskinkertainen opiskelija ei olisi päässyt.

Viime vuosisadan lopulla Münchenissä oppikoulun yläluokan opettaja sanoi huonosti menestyvälle oppilaalleen: “Sinusta ei tule koskaan mitään”. Oppilas oli erityisen huono kielissä ja hänen ainoa mielenkiintonsa kohde tuntui olevan matematiikka. Koulu jäikin kesken ja yksityisten opintojen jälkeen hän vaivoin pääsi teknilliseen korkeakouluun, jossa suoritti insinöörin tutkinnon. Suomalaiseen yliopistoon Albert Einstein ei olisi missään tapauksessa päässyt.

Korkeakoulujemme valintajärjestelmässä ei ole takaporttia tai ohitustietä Einsteinin kaltaisille erityislahjakkuuksille. Meillä etsitään keskiarvoja. Koulutodistuksen, ylioppilastodistuksen ja pääsykokeiden keskiarvot ratkaisevat jopa pisteen murto-osien tarkkuudella kuka pääsee jatkamaan opintoja, kuka ei. Ei auta lainkaan esimerkiksi matematiikan tai kielien nerous, pitää olla myös hyvä kaikissa muissa yli kymmenessä kouluaineessa. Kutsun tätä erityislahjakkuuksien tuhlausta Einstein-ilmiöksi.

Meillä ei myöskään anneta armoa Pasteurin kaltaisille oppiaineen ja mielenkiinnon vaihtajille. Kun opiskelija on valittu johonkin tiedekuntaan, ei hän pääse muualle siirtymään ilman uutta pääsykoetta. Pasteur olisi ilmeisesti ollut keskinkertainen maalari tai tuntemattomaksi jäänyt taidehistorioitsija. Kutsun tätä opintosuunnan vaihtamisen vaikeutta Pasteur-ilmiöksi.

Aloin oman akateemisen opettajanurani Helsingin kauppakorkeakoulussa 1970-luvun alussa ensin. Tuolloin kauppakorkeakouluun otettiin opiskelijoita pelkästään ylioppilastodistuksen ja koulun päästötodistuksen perusteella. Koulun opettajaneuvosto sai kerran kutsun Keskuskauppakamarin päivälliselle. Isäntänä oli silloinen Kansallispankin pääjohtaja Matti Virkkunen. Hänen päivällispuheensa aiheena oli hiljattain Harvard Business Review -lehdessä julkaistu tutkimustulos. Oli tutkittu liike-elämässä menestymisen ja koulumenestyksen välistä suhdetta, joka osoittautui merkityksettömäksi. Johtopäätös oli, että liike-elämä vaati erilaista lahjakkuutta kuin mitä koulumenestys mittasi. Oli jopa havaittu, että pitkällinen koulutus vähentää sitä riskinottamisen rohkeutta, joka on olennainen osa liike-elämässä menestymisestä.

Puheensa päätteeksi Virkkunen arveli, ettei “koulunerojen” valinta kauppakorkeakouluun ole liike-elämän kannalta paras mahdollinen. Hän päätti puheensa kysymällä, kuka paikalla olleista profesoreista olisi päässyt papereillaan kauppakorkeakouluun opiskelijaksi. Kaksi professoria muistaakseni kahdestatoista nosti kätensä, minä en. Olen nyt toiminut kolmetoista vuottaa sellaisen yliopistollisen laitoksen professorina ja esimiehenä, jonne en todennäköisesti olisi todistuksieni perustella päässyt opiskelijaksi.

Pidän suomalaisten yliopistojen valintajärjestelmän suurena puutteena sitä, että siinä mitataan vain tietynlaista koulumenestystä. Kun Suomi kaiken lisäksi on äärimmilleen viety tittelimaa, estetään monelta erityislahjakkuudelta menestymisen mahdollisuus, koska heillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä suorittamaan yliopistollista loppututkintoa.

Haluan sanoa tuon äskeisen vielä voimakkaammin, mielestäni suomalainen korkeakoulujen valintajärjestelmä on julma, epädemokraattinen, mitä suurimmassa määrin elitistinen ja kansakunnan henkisiä voimavaroja tuhlaava. Meillä on erittäin vaikeata päästä yliopistoon, mutta sinne pääsyn jälkeen ei ole juuri mitään suoritusvaatimuksia. Monilla aloilla — kuten meidän tiedekunnassamme — noin puolet opiskelijoista jättää opintonsa kesken. He ovat kuitenkin vieneet opiskelumahdollisuudet monelta muulta opiskelijalta.

Olen toiminut opettanut monessa amerikkalaisessa yliopistossa. Sikäläistäkin järjestelmää voi arvostella monella tavalla. Mielestäni se kuitenkin tarjoaa melkein jokaiselle halukkaalle mahdollisuuden yrittää, mitä meidän järjestelmämme ei tee. Amerikkalaiseen yliopistoon on suhteellisen helppo päästä, joskin huippukouluihin on sielläkin kova kilpailu. Johonkin yliopistoon yleensä aina pääsee. Sen jälkeen on kuitenkin kova suoritusvaatimus, sillä jokaisena lukukautena on saavutettava tietty pistemäärä. Jos sitä ei saavuta, joutuu lähtemään. Mahdollisuus on kuitenkin annettu. Amerikkalaisessa järjestelmässä on toinenkin hyvä puoli: bachelor-tutkinnot ja niitä antava college järjestelmä.

Suomalaisen korkeakoulupolitiikan monista virhepäätöksistä pahimpia on ollut ns. välitutkintojen poistaminen. Se on yksi perussyistä opintojen keskeyttämiseen ja pitkiin opiskeluaikoihin. Anglosaksissa maissa valtaosa opiskelijoista tyytyy sikäläiseen alimpaan korkeakoulututkintoon, jonka suorittaminen kestää 3-4 vuotta. Sen jälkeen suoritetaan uusi karsinta maisteri- ja tohtoritutkintoon johtavaan opiskeluun. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa onkin meidän yliopistollista valintakoettamme vastaava karsinta. Tämä onkin monin tavoin parempi järjestelmä, koska siten opiskelua jatkavat nimenomaan tieteellisestä lähestymistavasta kiinnostuneet opiskelijat. Monilla työelämän aloilla alempi tutkinto on aivan riittävä koulutuspohja.

Kun lisäksi bachelor-tutkinnon voi suorittaa “alemman asteen” korkeakouluissa, varsinaiset yliopistot voivat keskittää voimavarojaan tieteelliseen tutkimukseen ja koulutukseen. Järjestelmä ei ole ainakaan haitannut amerikkalaista tiedettä, sillä tieteen Nobelin palkinnoista yli puolet on mennyt amerikkalaisille tutkijoille. Missä ovat meidän tieteemme kansainväliset huippusaavutukset?

Kuulen nyt huomautuksen, että olen ajastani jäljessä, onhan meneillään uusi kehitys ammattikorkeakoulujen muodossa. Suunta on oikea, mutta polku on kovin kapea ja kulku hidasta. Yritän muotoilla parempana pitämääni järjestelmää. En lainkaan häpeä sanoa sitä, että malli on melko pitkälti anglosaksinen ja yhä enemmän myös kansainvälinen. Käytän järjestelmää esitellessäni eräitä nimikkeitä, joiden tilalle tositilanteessa voidaan ehkä löytää parempia. Viestinnän tutkijana tiedän, että kaikkein katkerimmat riidat syntyvät sanojen tulkinnasta.

Ehdotan siis, että ylemmän tason koulutusta varten omaksuttaisiin periaate, että korkeakouluun on helppo päästä, mutta matka on vaikea. Kannatan ensinnäkin sellaista järjestelmää, jonka mukaan korkeimman opetuksen laitokset jaetaan kahdeksi tyypiksi: alemmaksi ja ylemmäksi (college ja university) asteeksi. Kannatan myös hiljan julkisuudessa näkemääni ajatusta, että alemman tason oppilaitosten nimenä voisi olla korkeakoulu ja ylempi olisi yliopisto. Nimi olisi siis korkeakoulu, ei ammattikorkeakoulu. Korkeakoulussa voisi suorittaa vain nykykielellä sanottuna “välitutkinnon”, jonka nimeksi olen ehdottanut kandidaattitutkintoa. Lisäksi ajatus “välitutkinnosta” tulisi hylätä: kyseessä on yksi korkeakoulututkinto ja sillä siisti.

Korkeakouluja voisi olla eri puolilla maata ja niiden painopiste olisi enemmän opetuksessa kuin tutkimuksessa. Niihin voitaisiin ottaa moninkertainen määrä opiskelijoita nykyiseen verrattuna. Ne voisivat myös olla aikuis- ja täydennyskoulutuksen tärkeitä opinahjoja. Yliopistossa voisi suorittaa yliopistotutkintoja — huomatkaa ero korkeakoulututkinnon ja yliopistotutkinnon välillä. Maisterikoulutukseen valittaisiin opiskelijat siis kandidaatti- tai diplomipaperien perusteella. Tässä on ehkä ehdotukseni ydinkohta: yliopiston sisäänpääsytutkinto siirtyisi “askeleen ylemmäksi”. Maamme tieteellisen koulutuksen voimavarat eivät ole rajattomia, kaikkia halukkaita ei yksinkertaisesti voi ottaa vastaan. Amerikkalaiseen tapaan voisi myös olla mahdollista, että yliopistoihin otettaisiin opiskelijoita joihinkin aineisiin vain esittämäni ensimmäisen korkeakoulututkinnon jälkeen. Varsinaiseen yliopistolliseen tieteelliseen koulutukseen valikoituisivat korkeakouluasteella kykynsä ja motivaationsa osoittaneet opiskelijat. Näin voitaisiin yliopistojen henkisiä ja aineellisia voimavaroja käyttää entistä tehokkaammin.

Suomalaisen korkeakoulupolitiikan suuria virheitä oli mielestäni tutkinnonuudistus, jolla yliopistoihin luotiin kiinteitä koulutusohjelmia. Kun opiskelija on raiteelle pistetty, ei matkalla ole mitään vaihteita. Menet yhtä raidetta loppuun tai hyppäät radalta pois. Pasteur-ilmiön hoitamiseksi hyppään pois amerikkalaisesta mallista ja palaan vanhaan eurooppalaiseen universitas-ajatukseen. Kun opiskelija on esittämälläni tavalla korkeakoulututkinnon jälkeen valintakokeen jälkeen pääsisi yliopistoon, hänellä tulisi olla suuri vapaus aineiden ja aineyhdistelmien valintaan kuten minun sukupolvellani vielä oli.

Tämä ei mitenkään estäisi suoritusvaatimusten ylläpitoa: jokaisena lukuvuonna olisi tietty pakollinen suoritusmäärä, jos opintoja haluaa jatkaa. Näin opiskelija voisi valita pääaineensa ohella haluamansa kokoelman aineita, kokeilla, katua tai löytää Pasteurin tavoin aivan uuden elämänuran. Tiedän useita monia poikkeuksellisen hyvin elämänurallaan menestyneitä henkilöitä, jotka eivät olisi nykyisen korkeakoulujärjestelmän aikana päässeet menestyksekkåälle elämänuralleen. Kuinka monta “Einsteinin” tai “Pasteurin” meillä nyt yrittää toteuttaa itseään vajavaisia eväin, kun ei ole päässyt opiskelemaan?